Pandemiamuistelmia sota-ajalta

Avasin näin kevään kunniaksi vuosi sitten Tallinnan satamasta ostamani Maasikalikööri pullon. Kauniin punaista, makeaa ja mansikan makuista. Makua antaa joku kemikaali, jonka tunnistaminen mansikan makuiseksi vaatii hieman mielikuvitusta. Ei tästä känniä viitsi ottaa, mutta näin pikkuisen maistelleen saa vähän kevään tuntumaa.

Ajatukset pyörivät keväässä ja tietysti karanteenissa. Kevät on myöhässä ja karanteeni jatkuu ties kuinka pitkään. En vielä alkuvuodesta arvannut minkälainen talvi ja kevät on tulossa. Ei sitä ymmärtänyt kukaan muukaan, sillä tällaista kokemusta saa hakea aika kaukaa. Vain meillä muutamilla harvoilla ennen sotaa syntyneillä on käytännön kokemusta eristyksessä olemisesta.

Kurkkumätäkaranteenissa

Olen itse ollut pandemian uhri sota-aikana. Vuonna 1944 sairastuin kurkkumätään, joka silloin kulki kulkutauti-nimellä. Meidät taudin saaneet eristettiin ns. kulkutautisairaaloihin. Kotipaikkakunnallani sellaisena toimi syrjäkylän vanha kansakoulu. Tauti riehui useita vuosia ja siihen kuoli tuhansia ihmisiä. Se talttui vasta 40-luvun lopulla, kun siihen tehoava rokote keksittiin. Minulle pienelle n. 5-vuotiaalle pojalle kokemus oli raju ja mieleen painuva. Todennäköisesti äiti kolmen pienen lapsen yksinhuoltajana – isä oli sodassa – oli pakotettu minut veljeskaartin vanhimman luovuttamaan karanteenihoitoon. Olisin kotona ollessani voinut tartuttaa 1 ja 3 vuotiaat veljenikin rajuun tautiin. Vieläkin seitsemänkymmenenviiden vuoden kuluttua jotkut karanteeniajan tapahtuman ovat muistissa hyvin selkeästi.

Vierailuja aidan takaa

Kulkutautisairaala aidattuine ympäristöineen on mielessäni peilikuvamaisesti. Äitini vierailut ja tapaaminen kaukaa aidan takaa jäivät mieleen pysyvästi. Vaikka tautiin sairastui pääasiassa lapsia, oli tässä yksikössä potilaina aikuisia miehiä. Mieleeni on jäänyt leikkikavereinani puuhevosilla leikkivät aikuiset miehet. Ajankulukseen he olivat veistelleet laudanpätkistä pikku hevosia, joita sitten kepillä heitelleen kaadettiin. Vähän kuin kyykkäpelissä. Toinen mieleen jääneistä kokemuksista oli kun äitini minulle leipoma kakku meni parempiin suihin. Taisin siitä minäkin saada pienen viipaleen, mutta muut potilaat ja ehkä hoitajatkin söivät suuremman osan makean nälkäänsä. Kyselin sen perään pitkään, mutta syöty mikä syöty. Olen siitä heille vieläkin katkera. En tiedä miten pitkään jouduin eristyksissä olemaan, mutta pienelle lapselle se oli kova paikka.

Riskiryhmäläisenä suojeluksessa

Tämä karanteeni on hieman toisenlainen. En ole sairas, eikä ole aidattua aluetta, jossa olisi pakko olla. Pahinta on toimettomuus ja kavereiden puute. Tiedonvälitys ja päättäjät kehottavat eristäytymään ja suojautumaan. Lenkillä käydessä vastaantulijat suositellaan kiertämään kaukaa sillä olen ns. riskiryhmäläinen. Minua pitää suojella tartunnalta, jotta se pieni korona-pirulainen ei pääsisi iskemään. Pitäisi tietysti olla tyytyväinen, että on tärkeä ja suojellaan, mutta en osaa oikein olla. Aikuinen yli kahdeksankymppinen, koko ikänsä omillaan toimeen tullut vielä hyvässä fyysisessä kunnossa ja henkisestikin suht. normaali ei oikein tällaista holhousta ymmärrä. Lisäksi on hieman syyllinen olo, kun en ihan kirjaimellisesti ole aina noudattanut annettuja ohjeita. Käytiin nimittäin tänään vaimon kanssa vähän rallaamassa kylällä ja lataamassa omia sekä autonkin akkua. Olisimme käyneet viinakaupassakin, mutta myöhästyttiin ja jäi se punkkupullo ostamatta. Onneksi tuo ensiksi mainittu naapurituliainen pelasti tilanteen ja on kaapissa pikkaisen varalla kuohuvaakin.

Kevään riemuja ja vapaampia oloja odotellen.